Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta - fi.LinkFang.org

Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta


(Ohjattu sivulta Tarton–Moskovan_koulukunta)

Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta (ven. Московско–тартуская семиотическая школа, vir. Tartu-Moskva semiootikakoolkond) on semioottisen tutkimuksen perinne, joka tunnetaan erityisesti sen piirissä tehdystä poikkitieteellisestä tutkimustyöstä semiotiikan ja varsinkin kulttuurisemiotiikan alalla. Kulttuurisista merkkijärjestelmistä, niiden sisäisistä rakenteista ja niiden välisistä suhteista kiinnostuneen Tarton–Moskovan koulukunnan voidaankin nähdä luoneen teoreettisen pohjan kulttuurisemiotiikalle.[1]

Koulukunnan johtohahmo ja koollekutsuja oli virolainen kulttuurisemiootikko Juri Lotman (1922–1993), joka tunnetaan erityisesti semiosfäärin käsitteen kehittäjänä. Koulukunnan ydinryhmään kuuluivat myös Moskovan puolelta Boris Uspenski (1937–), Vjatšeslav Ivanov (1929–2017), Vladimir Toporov (1928–2015), Mikhail Gasparov (1935–2005), Alexander Piatigorski (1929–2009) ja Isaak Revzin (1923–1974) sekä Tartossa vaikuttaneet Igor Chernov ja Zara Mints (1927–1990) ja Linnart Mäll (1938–2010).

Koulukunta toimi aktiivisesti 1960-luvun alusta aina 1990-luvun alkuun saakka. Suurin osa ryhmään kuuluneista jätti sen jo 1970-luvun aikana, ja viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen myötä loput koulukunnan edustajat muuttivat länteen tai siirtyvät muiden tieteellisten kysymysten pariin. [2]

Koulukunnan ydintoimintaa olivat semiotiikan kysymyksiin keskittyneet vapaamuotoiset tapaamiset, Tarton semiotiikan kesäkoulut, joita järjestettiin vuodesta 1964 vuoteen 1986, sekä semiotiikkaan keskittyneen Tutkimuksia merkkijärjestelmistä -kirjasarjan (Trudy po znakovym sistemam, myöh. Sign System Studies -julkaisusarja) perustaminen.[3] Edelleen aktiivinen Sign System Studies on vanhin semiotiikkaan keskittynyt tieteellinen julkaisusarja, ja sitä julkaisee Tarton yliopiston semiotiikan laitos.[4]

Ryhmän kutsuminen koulukunnaksi on osin kyseenalaista; kukaan alkuperäisjäsenistä ei nähnyt itsensä kuuluvan erityiseen koulukuntaan, vaan nimitystä käyttivät lähinnä länsimaiset tutkijat ja kommentoijat. Nimitys on kuitenkin nykyisin vakiintunut.[3][2]

Ryhmän syntyminen oli enemmänkin seuraus toisaalta semiotiikan kohtaamasta vahvasta yhteiskunnallisesta epäluulosta Neuvostoliitossa ja erityisesti Moskovassa, sekä toisaalta Juri Lotmanin henkilökohtaisesta aloitteellisuudesta kerätä yhteen joukko strukturalistmista ja semiotiikasta kiinnostuneita kielten ja kulttuurien tutkijoita. Koulukunnan jäsenten jakama käsitys oli, että humanististen tieteiden kentällä oli puute lingvistiikan, kirjallisuustieteiden ja historian strukturalistis-semioottisista tutkimusmetodeista.[3][5]

Tarton–Moskovan semioottisen koulukunnan perinne on säilynyt tähän päivään Tarton yliopiston semiotiikan laitoksella. Esimerkiksi virolaissemiootikot Peeter Torop (1950–), Mihhail Lotman (1952–), Kalevi Kull (1952–) ja Silvi Salupere (1956–) ovat jatkaneet koulukunnan teemojen kehittelyä.

Sisällysluettelo

Historiaa


Neuvostoliiton yhteiskunnallinen tilanne 1960-luvun alussa vaikutti merkittävästi Tarton–Moskovan semioottisen koulukunnan syntyyn.[3]

Indo-eurooppalaisten kulttuurien tutkija Ivanov sekä tietokonelingvistiikan tutkija, matemaatikko Vladimir Uspenski (1930–2018), Boris Uspenskin veli, herättelivät jo 1950-luvun lopulla Moskovan yliopiston kielitieteiden piireissä kiinnostusta strukturalistista kielitiedettä, informaatioteoriaa ja konekääntämistä kohtaan. Moskovassa vuonna 1962 järjestetty merkkijärjestelmien strukturalistisen tutkimuksen symposium esitteli uusia semioottisia ideoita, esimerkiksi luonnollisten ja keinotekoisten kielten suhteesta, kirjoitusjärjestelmistä, sekä ei-kielellisistä kommunikaatiojärjestelmistä, myyteistä ja folkloristiikasta. Symposium herätti myös suunnitelman semiotiikan instituutin perustamisesta Moskovaan. Se kuitenkin hylättiin semiotiikkaa kohtaan heränneen kovan kritiikin takia. Semiotiikka nähtiin liian formalistisena ja abstraktionistisena.[3]

Uutiset Moskovan symposiumista tavoittivat Tarton yliopistossa kirjallisuustieteitä opettaneen Lotmanin, joka oli samana vuonna aloittanut kurssin strukturalistisesta poetiikasta. Hän lähetti oppilaansa Igor Chernovin Moskovaan tapaamaan symposiumin osallistujia ja välittämään kutsun siirtää toimintaansa Tarttoon. Tuolloin Neuvostoliiton yhteiskunnalliset rajoitukset kuitenkin estivät tämän.[3]

Lotman ja Uspenski tapasivat toisensa kuitenkin vuonna 1964 Uspenskin vietettyä kesän pienessä Elvan kylässä lähellä Tarttoa. Kaksikko ystävystyi nopeasti ja he suunnittelivat semiotiikan “kesäkoulua”, jonka Uspenski ehdotti provokatiiviseen sävyyn nimettäväksi “toissijaisten mallintamisjärjestelmien kesäkouluksi” viranomaisten epäilyjen välttämiseksi. Lotman kuitenkin innostui nimestä, ja piti sitä tieteellisesti hienostuneena. Vladimir Uspenski myös osallistui ensimmäiseen semiotiikan kesäkouluun, mutta ei muutoin osallistunut ryhmän toimintaan.[6][3]

Semiotiikan kesäkoulut Virossa


Tartto oli neuvostoaikana suljettu kaupunki sen sotilaallisen merkityksensä vuoksi. Myös neuvostoliiton viranomaisten tiedettiin tarkkailevan liikehdintää akateemisissa piireissä. Lotman kuitenkin sai Tarton yliopiston silloisen rehtorin Feodor Klementin tuen semiotiikan ensimmäisen kesäkoulun järjestämiselle Käärikun kylässä Etelä-Virossa elokuussa 1964.[6]

Lotman kuvasi suunnitelmaa kirjeessään Ivanoville tammikuussa 1964[6]:

Ennen symposiumin alkua meidän tulisi (ja meidän täytyy) suunnitella alustavat keskustelunaiheet ja kysymyksiä, joista keskustelemme. (En halua, että symposium on liian suunniteltu, jotta välttäisimme tyypillisten konferenssien liian näyttävät väittelyt. Sen sijaan antaisimme aikaa vapaamuotoisemmalle keskustelulle, jopa kävelyretkien lomassa. Paikka on valittu sen mukaan – emme kokoonnu Tartossa vaan metsässä, järven rannalla [...])

Suunnitelmaan kuului, että osallistujamäärä pidettiin pienenä ja jokainen osallistuja oli erikseen kutsuttu. Osallistujat elivät yksinkertaisissa oloissa Tarton yliopiston urheilukeskuksessa Käärikussa, majoittuivat ja söivät yhdessä ja tekivät kävelyretkiä luonnossa. Uspenski kuvaili myöhemmin kesäkoulun eristäytyneisyyttä, luonnonläheisyyttä, yhteisöllisyyttä, demokratiaa sekä Juri Lotmanin luomaa erityistä ilmapiiriä ainutlaatuiseksi ja akateemisesti vapautuneeksi, jossa esitykset ja keskustelut saattoivat syntyä spontaanisti.[6]

Seuraavat semiotiikan kesäkoulut järjestettiin samoissa tunnelmissa ja pitkälti samoilla osallistujilla vuosina 1966, 1968, 1970, 1974 ja 1986. Niissä vierailivat myös Yhdysvalloissa toimineet Roman Jakobson (1966) ja Thomas Sebeok (1970), mikä oli poikkeuksellista kylmän sodan aikana. Samalla kun semiotiikan ideat tulivat tunnetummaksi ja levisivät monissa akateemisissa piireissä Euroopassa ja Yhdysvalloissa, myös kesäkouluissa kiinnostus painottui yhä enemmän semiotiikan peruskysymysten pariin [6]

Vuoden 1970 kesäkoulun aikoihin Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta oli jo vakiinnuttanut nimensä ja asemansa. Yksi merkittävin koulukunnan julkaisu näki päivänvalon vuonna 1973, kun Lotman, Ivanov, Piatigorski, Toporov ja Boris Uspenski julkaisivat manifestin “Theses on the Semiotic Study of Cultures”, jossa he hahmottelivat perustukset kulttuurisemiotiikalle ja esittelivät laajan semioottisen tekstin käsitteen.[7]

Toisaalta 1970-luvun alussa Tarton–Moskovan koulukunta joutui myös jatkuvasti ahtaammalle Neuvostoliitossa. Lotmanille myötämielinen Tarton yliopiston rehtori Klement jätti paikkansa 1970 ja kesäkoulujen järjestäminen muuttui entistä vaikeammaksi. Myös kesäkoulun tuotosten julkaiseminen muuttui vaikeammaksi ja julkaisut venyivät. Viimeinen kesäkoulu järjestettiin vuonna 1986. Myös Juri Lotmanin terveys alkoi 80-lopulle tultaessa heikentyä, ja hänen roolinsa tapaamisten kokoonkutsujana ja keskustelun johdattelijana väheni.[6]

Teoriaa


Laajemmassa mielessä Tarton–Moskovan koulukunta oli kiinnostunut poikkitieteellisen systeemiteorian kehityksestä. Koulukunta pyrki tuomaan yhteen erilaisia strukturalistis-semioottisia lähestymistapoja ja tutkimusmenetelmiä.[3]

Koulukunnan jäsenet jakoivat käsityksen semiotiikan pyrkimyksestä ymmärtää yksittäisen ja itsenäisten merkkien sijaan merkkijärjestelmiä, esimerkiksi kieltä, joiden mallintamisesta tuli koulukunnan ydinpyrkimys. Kulttuurisemiotiikan lisäksi koulukunta tunnetaan panoksestaan esimerkiksi kielitieteiden, kybernetiikan, mytologioiden ja tietokonelingvistiikan tutkimuksessa.[3]

Koulukunta otti vaikutteita manner-eurooppalaisesta strukturalismista (Ferdinand de Saussure ja Claude Lévi-Strauss), Prahan kielitieteellisestä piiristä (Roman Jakobson) sekä venäläisestä formalismista (Vladimir Propp, Viktor Shklovski, Juri Tynjanov). Tarton–Moskovan koulukunta myös toi yhteen Moskovan kielitieteiden piirin ja Pietarin poetiikan ja kirjallisuustieteiden ryhmittymän (OPOJAZ). Lisäksi koulukunta oli kiinnostunut myös Itämaisten kulttuurien tutkimuksesta, etnologiasta ja folkloristiikasta. [8][3][5]

Juri Lotmanin pojan Mihhail Lotmanin mukaan Tarton–Moskovan koulukunnan filosofia rakentui erityisesti tekstin käsitteen sekä rakenteen ja vapauden välisen suhteen ympärille.[5]

Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta ei ollut niinkään kiinnostunut kielestä, merkeistä, rakenteesta, binäärisistä vastakohdista tai kieliopista, vaan “tekstistä”. Heille teksti ei itsessään ollut todellinen, vaan tekstuaalisuuden funktio, joka vaihtelee eri kulttuureissa ja eri aikakausina (esimerkiksi maalaukset, teatteriesitykset, historia, ikonit ja muut kielelliset, taiteelliset ja kulttuuriset ilmiöt).[5]

Siinä missä perinteisessä strukturalismissa teksti on kielen passiivinen ilmentymä, koulukunnan semiootikoille teksti on aktiivinen ja usein ensisijainen suhteessa kieleen, ja jopa puhujaan tai puheen vastaanottajaan. Samalla teksti on suljettu, itsenäinen rakennelma, jota Tarton–Moskovan koulukunnan mukaan pitäisi myös tutkia sellaisena. Tekstuaalisen analyysin koettiin mahdollistavan paitsi perinteisen merkin sijaan myös muiden semioottisten yksiköiden huomioonottamisen sekä näiden yksiköiden välisten suhteiden tutkimuksen.[5]

1950–1960-lukujen taitteessa uudet suuntaukset kybernetiikan, informaatioteorian ja strukturalistisen kielitieteen saralla muuntautuivat Tarton–Moskovan koulukunnassa spekulatiivisen filosofian sijaan puolueettoman tieteen kysymyksiksi esimerkiksi vapaudesta, väistämättömyydestä, järjestelmistä ja rakenteista.[5]

Koulukunta näki järjestelmien kehityksen tapahtuvan ensisijaisesti järjestelmän sisäisen potentiaalin seurauksena, ja vasta toissijaisesti ulkoisiin tekijöihin mukautuen. Kysymys vapaudesta liittyikin siten järjestelmien kykyyn toteuttaa itseään.[5]

Slaavilaisten ja indo-eurooppalaisten myyttien ja arkkityyppien tutkimus kuului myös tärkeänä osana Tarton–Moskovan koulukunnan kiinnostuksiin. Erityisesti kysymyksiä käsittelivät Ivanov ja Toporov, joille mytologian merkkijärjestelmät toimivat käytännön tasolla säätelemässä muinaisten yhteisöjen suhdetta ympäristöönsä. Ivanovin ja Toporovin kiinnostuksiin kuului niin sanottu kulttuurinen perusmyytti, esimerkiksi eri jumalmyytit tai myytti maailmanpuusta.[3]

Tarton–Moskovan koulukunta lähestyi kulttuuria järjestelmänä, joka on ihmisen ja hänen ympäristönsä välissä, tai toisin sanoen mekanismina, joka prosessoi ja järjestää informaation jonka ihminen saa maailmasta tai muilta ihmisiltä. Tämän rakenteen näkökulmasta kulttuurin voi nähdä muuttuvana ja suhteellisena merkkijärjestelmänä ja sen yksittäiset semioottiset ilmiöt (tekstit) osina kokonaisuudesta, semiosfääristä.[2][9]

Juri Lotmanin hahmottelema semiosfäärin käsite kuului olennaisena Tarton–Moskovan koulukunnan kehittämän kulttuurisemiotiikan käsitteistöön. Kulttuurin piirissä toimivien eri merkkijärjestelmien, kielten, tarkasteleminen toissijaisina mallijärjestelminä suhteessa verbaaliseen kieleen tarjosi koulukunnalle hedelmällisen menetelmän tarkastella näiden kielten käyttöä kulttuurin piirissä.

Muualla verkossa


Kirjallisuutta


Suomennettu

Englanniksi

Lähteet


  1. Salupere, Silvi. Torop, Peeter (1950–). Kull, Kalevi.: Beginnings of the semiotics of culture. Tartu University Press, cop. 2013. 892601439. ISBN 978-9949-32-323-4, 9949-32-323-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.6.2020).
  2. a b c Chernov, Igor: Historical Survey of Tartu–Moscow Semiotic School. Semiotics of Culture. Proceedings of the 25th Symposium of the Tartu-Moscow School of Semiotics, , Imatra, Finland, 27–29 July 1987, 1988. Arator, Helsinki.
  3. a b c d e f g h i j k Marina Grishakova, Silvi Salupere: Theoretical Schools and Circles in the Twentieth-Century Humanities, s. 173–195. Routledge, 2015-04-10. ISBN 978-1-315-75291-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.6.2020).
  4. About the Journal | Sign Systems Studies ojs.utlib.ee. Viitattu 22.6.2020.
  5. a b c d e f g Lotman, Mihhail: A Few Notes on the Philosophical Background of the Tartu School of Semiotics. European Journal for Semiotics Studies, 12(1), 2000.
  6. a b c d e f Silvi Salupere: Tartu Summer Schools of Semiotics at the Time of Juri Lotman. Chinese Semiotic Studies, 1.1.2012, nro 1. doi:10.1515/css-2012-0121 . ISSN 2198-9613 . Artikkelin verkkoversio .
  7. B. A. Uspenskij, V. V. Ivanov, V. N. Toporov, A. M. Pjatigorskij, Ju. M. Lotman: Structure of Texts and Semiotics of Culture, s. 1–28. Berlin, Boston: De Gruyter, 1973-12-31. ISBN 978-3-11-080296-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.6.2020).
  8. Rudy, Stephen: Semiotics in the U.S.S.R. Teoksessa: Sebeok T.A., Umiker-Sebeok J. (eds) The Semiotic Sphere. Topics in Contemporary Semiotics., s. 555–582. Springer, Boston, MA, 1986.
  9. Semenenko, Aleksei, 1978-: The texture of culture : an introduction to Yuri Lotman's semiotic theory. Palgrave Macmillan, 2012. 939750452. ISBN 978-1-137-00714-8, 1-137-00714-1, 2011052886. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.6.2020).








Luokat: Semiotiikka








Tiedot vuodesta: 30.11.2020 05:52:42 CET

Lähde: Wikipedia (Tekijät [Historia])    Lisenssi: CC-by-sa-3.0

Muutokset: Kaikki kuvat ja suurin osa niihin liittyvistä sisustuselementeistä poistettiin. Jotkut kuvakkeet korvattiin FontAwesome-kuvakkeilla. Jotkut mallit poistettiin (kuten ”artikkeli tarvitsee laajennusta”) tai osoitettiin (kuten ”viittaukset”). CSS-luokat joko poistettiin tai yhdenmukaistettiin.
Wikipediakohtaiset linkit, jotka eivät johda artikkeliin tai luokkaan (kuten ”Punaiset linkit”, “linkit muokkaussivulle”, “linkit portaaliin”) poistettiin. Jokaisella ulkoisella linkillä on lisäksi FontAwesome-kuvake. Joidenkin pienten suunnittelumuutosten lisäksi media-säilö, kartat, navigointiruudut, puhutut versiot ja geomikroformaatit poistettiin.

Huomaa: Koska annettu sisältö otetaan automaattisesti Wikipediasta tiettynä ajankohtana, manuaalinen tarkistaminen oli eikä ole mahdollista. Siksi LinkFang.org ei takaa hankitun sisällön paikkansapitävyyttä ja todellisuutta. Jos tiedossa on tällä hetkellä vääriä tietoja tai siinä on virheellinen näyttö, ota rohkeasti yhteyttä ota meihin yhteyttä: sähköposti.
Katso myös: Valmistusmerkintä & Tietosuojakäytäntö.