Latina - fi.LinkFang.org

Latina




Tämä artikkeli käsittelee kieltä. Sanan muista merkityksistä katso Latina (täsmennyssivu).
Latina
Oma nimi lingua latina
Muu nimi Latinitas
Tiedot
Alue Italian niemimaa, Välimeren ympäristö
Virallinen kieli Pyhä istuin
Puhujia ei äidinkielenä
Sija ei äidinkielenä
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Pontificia Academia Latinitatis [1]
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä itaaliset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 la
ISO 639-2 lat
ISO 639-3 lat
Ohje

Latina (lat. lingua latina, sermo latinus) on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alun perin vain Roomassa ja sitä ympäröivällä Latiumin alueella Italiassa. Rooman valtakunnan hallinnon kielenä se levisi laajalle synnyinseutunsa ulkopuolelle. Nykyään latina on sammunut kieli, koska sitä ei enää puhuta äidinkielenä. Latina pysyi silti pitkään länsimaisen tieteen ja taiteen oppineiden yhteisenä lingua francana, kunnes ranska syrjäytti sen, ja vieläkin sillä on paljon harrastajia. Latina on romaanisten kielten kantakieli.

Romaaniset kielet, kuten espanja ja ranska, kehittyivät klassisen latinan puhutusta muodosta, vulgaarilatinasta. Euroopan lisäksi romaanisia kieliä puhutaan myös kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Romaaniset kielet eivät välttämättä eroa toisistaan kiinan ja arabian murteita enempää, vaikka ne luetaan eri kieliksi.[2][3]

Joissakin yhteyksissä latina on pysynyt käytössä ja sitä opetetaan yhä kouluissa ja yliopistoissa eri maissa. Se on katolisen kirkon pääkieli, ja sitä käytetään edelleen lääketieteen tautiluokituksissa, eliöiden tieteellisissä nimissä ja oikeustieteen periaatteiden nimityksissä. Latinan sanasto on laajemminkin käytössä lainasanojen muodossa lukuisissa nykyään puhutuissa kielissä.

Sisällysluettelo

Historia


Pääartikkeli: Latinan historia

Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio Italiassa) yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita nykyisen Italian alueella puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski, etelän kreikkalaisalueiden kreikka sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain katkelmia.

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kieli toimi Välimeren länsiosien yleiskielenä puunilaissodista, 200-luvun eaa. lopulta, aina karolingiselle ajalle (700–800-luvuilla), jolloin siitä kehittyneet kansankielet eriytyivät toistaan nopeammin. Kirjakielenä latinan asema säilyi renessanssiaikaan saakka.

Kulta- ja hopeakausi

Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.

Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultakautta seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti mutta varsin kevein perustein pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultakauden kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.

Arvottavat käsitteet ”kultakausi”, ”hopeakausi” ja ”klassinen” ovat nykyajan käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää ”arkipäiväistä” latinaa. Sillä tarkoitetaan yleisesti puhekieltä ja erityisesti ”rahvaan” puhumaa latinaa, mutta käsitteellä viitataan oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikin aikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.

Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta länsiosiin. Länsi-Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja vähitellen ne erilaistuivat siinä määrin, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Näin syntyivät romaaniset kielet – muiden muassa ranska, espanja, portugali, galego, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80 % sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.

Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana ”hevonen”, cheval, juontaa juurensa latinan ”kaakkia” tai ”konia” tarkoittavasta sanasta caballus eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Vaikka keskiajalla kansan puhumat latinan murteet erilaistuivat eri kieliksi, latina pysyi yhä käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Pohjoismaihin.

Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina ”syntyi uudestaan” varhaiskeskiajan vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä pysäytti latinan luonnollisen kehityksen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.

Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä; kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Latinaan ilmestyi monia piirteitä kirjoittajien omista äidinkielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät ”puhdistamaan” latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin ”goottilaiseksi”, termi joka sisälsi oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.

Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatina on käytössä tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Diplomatian kielenä latinaa voitiin pitää vaihtoehtona, joka oli kaikkien osapuolien yhteinen kieli. Louis Pasteur, Marie Curie ja monet muut jatkoivat latinan kielen säilymistä tieteen alalla. Tänä aikana latina yhteisöllisenä viestinnän kielenä menetti merkitystään.

Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinan taitoa. Opiskelijoille latina puhekielenä oli yhteinen kieli, jota eri maista tulleet opiskelijat osasivat. Pariisin kaupunginosa, jossa Sorbonnen yliopisto sijaitsee, sai nykyäänkin käytetyn nimen Quartier Latin. 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa.

Latina Suomessa

Vanhimmat tunnetut latinankieliset kirjoitukset Suomessa lienevät roomalaisissa kolikoissa, joita kulkeutui Suomeen jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina. Näitä kuitenkaan tuskin ymmärrettiin. Latinaksi olivat myös jotkin rautakautisten miekkojen säiläkirjoitukset. Suomessa toisinaan kopioitiin kolikoita ja ehkä säiläkirjoituksiakin, vaikka kirjoitusmerkkien merkitystä ei ymmärretty.

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.

Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti.[4]

Kuten muuallakin Euroopassa, latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana kielenä.[4]

Yleisradio lähetti kesäkuuhun 2019 latinankielistä uutislähetystä Nuntii Latini, jossa kerrottiin viikoittaisia tapahtumia latinaksi.[5] Jukka Ammondt on tehnyt 1990-luvulla kolme latinankielistä CD-levyä, jotka sisältävät suomalaisia tangoja ja Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä lauluja.

Merkitys


Latina vaikuttaa edelleen monin tavoin, ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa, kuten volvo (pyörin),lähde? tai näennäislatinaa, joka muistuttaa latinaa, kuten Destia[6]. Tunnetuimmat ovat latinankieliset lentävät lauseet, kuten Alea iacta est (arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.

Latinasta, samoin kuin kreikasta, on myös peräisin suuri joukko kansainvälisiksi tulleita sanoja, varsinkin tieteellisiä termejä ja muita niin sanottuja sivistyssanoja, joita nykyisin käytetään vain hieman muuntuneina lähes kaikissa kielissä.

Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan sekä latinalaisittain kirjoitettuun kreikkaan: Canis lupus – susi, Corvus corax – korppi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta.

Katolisessa kirkossa latinan kieltä käytetään erimaalaisten pappien kesken useissa jumalanpalvelukseen liityvissä yhteyksissä. Vatikaanin viralliset asiakirjat ovat latinaksi. Vatikaanissa latinan sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille kehitetään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Latina ja nykykielet

Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotusta vulgaarilatinasta. Myös muut indoeurooppalaiset kielet, kuten kelttiläiset ja germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.

Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaa lingua, "kieli". Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se on lengua, portugalissa língua, italiassa ja galegossa lingua, ranskassa langue, katalaanissa llengua, sardissa limba ja romaniassa limbă. Englanti puolestaan on saanut oman language-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin eräissä tapauksissa myös romaanisen kielialueen ulkopuolella peräisin samasta kantasanasta; vrt. englannin tongue, saksan Zunge ja ruotsin tunga.[7]

Lääketieteellinen latina

Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa. Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia. Verbejä ja pronomineja käytetään vähän, mutta substantiiveja, adjektiiveja ja lyhenteitä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaan genetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.

Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, se muodostuu yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä


Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.

Klassinen ääntämys

Nykyään Suomessa käytetään yleensä suomea äidinkielenään puhuville sopivaksi mukailtua ja yksinkertaistettua versiota latinan niin sanotusta klassisesta ääntämyksestä, joka on tiedeyhteisön ennallistus tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:

Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa,[1], mutta käytännössä nykyisin opetetaan ainakin Suomessa yllä mainitun kaltaista ääntämistä.

Rekonstruoitu klassinen ääntämys

Klassisen latinan äännejärjestelmä on yleisesti rekonstruoitu seuraavanlaiseksi:

Konsonantit
Labiaalit Dentaalit Palataalit Velaarit Glottaalit
tavalliset labialisoidut
Klusiilit b p (pʰ) d t (tʰ) g k (kʰ) gʷ kʷ
Frikatiivit f s (z) h
Nasaalit m n ŋ
Tremulantit r
Approksimantit l j w
Vokaalit
etu keski taka
suppea ɪ iː ʊ uː
keskinen ɛ ɔ oː
väljä a

Klassisessa latinassa oli viisi pitkää ja viisi lyhyttä vokaalia. Vokaalipituus oli foneemista. Kreikkalaisissa lainasanoissa saattoivat esiintyä /y yː/, jotka kuitenkin äännettiin muusa kuin yläluokkaisessa puheessa yleensä /u/ tai /i/

Keskiaikainen ja muu ääntämys

Lausuttaessa latinaa keskiaikaisten ääntämissääntöjen mukaan:[11]lähde tarkemmin?

Eri kieliä puhuvat ääntävät latinaa eri tavoin. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n lähes aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Vokaalipituus

Latinassa ei merkitä lyhyitä ja pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kestoon. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi /pluːs/, kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty /minus/, eli lyhyellä vokaalilla.

Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen, kuten infinitivo /iːnfiːniːtiːvoː/, oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle vaakaviivalla.

Nykyisin opetettava latina oli antiikin aikana kirjakieltä eikä välttämättä puhuttua kieltä. Jotkut tutkijat epäilevät, että puhutussa latinassa kaikki vokaalit olivat lyhyitä ja että pitkien vokaalien ääntäminen pitkinä oli niin sanottua oppineiden ja yläluokan hienostunutta puhetta.lähde? Romaanisissa kielissä, jotka pohjautuvat puhuttuun latinaan, pitkien ja lyhyiden vokaalien erottelulla ei ole merkitystä, ja vokaali ääntyy muita pidempänä lähinnä vain silloin, jos sen kohdalla on sanan paino.

Latinan oikeinkirjoitus


Klassista latinaa kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla, johon kuuluivat alun perin kirjaimet A B C D E F G H I K L M N O P Q R S T V X Y ja Z.[12] Kirjain K esiintyy vain harvoissa sanoissa arkaaisena jäänteenä; Y ja Z edustavat latinalle vieraita äänteitä ja otettiin käyttöön kreikkalaisten lainasanojen kirjoittamista varten. Kirjaimet J ja U sekä ligatuurit Æ ja Œ on keksitty myöhemmin. Erillisiä pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, sillä nykyisen näköisiä isoja kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaali­piirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, mutta papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).

Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on suomen kieliopin tavoin kirjoittaa isolla virkkeen tai erisnimen (esimerkiksi Roma) ensimmäinen kirjain. Lisäksi latinassa isolla alkukirjaimella kirjoitetaan erisnimistä johdetut adjektiivit (esimerkiksi Romanus, Romana). Numerot kirjoitetaan kokonaan isoin kirjaimin. Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia J ja U näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten I ja V tilalla, joskin J-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Latinalaisen kirjaimiston kirjainta W ei käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.

Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.

Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä


Kun nykyaikaisia nimiä tai lainasanoja käytetään latinankielisessä tekstissä, niitä pitää joskus taivuttaa sijamuodoissa. Käytäntöjä taivutukseen on monia, seuraavassa on esitelty muutamia:

Kielioppia


Pääartikkeli: Latinan kielioppi

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet on erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessä. Siinä on substantiiveilla seitsemän sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisia. Sukuja on kolme: maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.

Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pannaan yleensä viimeiseksi.

Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).

Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päätteestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa, heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen ”millä (välineellä)?” (ablativus instrumenti).[13] Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissa ablatiivi.

I deklinaatio

Genetiivin pääte on -ae.

silva densa, tiheä metsä (f.)
sija yksikkö monikko
nominatiivi silv-a dens-a tiheä metsä silv-ae dens-ae tiheät metsät
akkusatiivi silv-am dens-am tiheää metsää silv-ās dens-ās tiheitä metsiä
genetiivi silv-ae dens-ae tiheän metsän silv-ārum dens-ārum tiheiden metsien
datiivi silv-ae dens-ae tiheälle metsälle silv-īs dens-īs tiheille metsille
ablatiivi silv-ā dens-ā tiheällä metsällä silv-īs dens-īs tiheillä metsillä

Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies), agricola (maanviljelijä), iurista (lainoppinut, asianajaja) ja incola (asukas), jotka ovat maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte on -i.

Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:

taurus magnus, suuri härkä (m.)
sija yksikkö monikko
nominatiivi taur-us magn-us suuri härkä taur-ī magn-ī suuret härät
akkusatiivi taur-um magn-um suurta härkää taur-ōs magn-ōs suuria härkiä
genetiivi taur-ī magn-ī suuren härän taur-ōrum magn-ōrum suurten härkien
datiivi taur-ō magn-ō suurelle härälle taur-īs magn-īs suurille härille
ablatiivi taur-ō magn-ō suurella härällä taur-īs magn-īs suurilla härillä

Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän muun muassa Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka ovat feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.

Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen. Poikkeuksena ovat -ius-loppuiset sanat kuten Iulius. Niiden kohdalla vokatiivi on -ī. Esimerkiksi Iulī! (Iulius!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte on -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, muun muassa rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

rex audax, rohkea kuningas (m.)
sija yksikkö monikko
nominatiivi rēx audāx rohkea kuningas rēg-ēs audāc-ēs rohkeat kuninkaat
akkusatiivi rēg-em audāc-em rohkeaa kuningasta rēg-ēs audāc-ēs rohkeita kuninkaita
genetiivi rēg-is audāc-is rohkean kuninkaan rēg-um audāc-ium rohkeiden kuninkaiden
datiivi rēg-ī audāc-ī rohkealle kuninkaalle rēg-ibus audāc-ibus rohkeille kuninkaille
ablatiivi rēg-e audāc-ī rohkealla kuninkaalla rēg-ibus audāc-ibus rohkeilla kuninkailla
carmen breve, lyhyt laulu (n.)
sija yksikkö monikko
nominatiivi carmen brev-e lyhyt laulu carmin-a brev-ia lyhyet laulut
akkusatiivi carmen brev-e lyhyttä laulua carmin-a brev-ia lyhyitä lauluja
genetiivi carmin-is brev-is lyhyen laulun carmin-um brev-ium lyhyiden laulujen
datiivi carmin-ī brev-ī lyhyelle laululle carmin-ibus brev-ibus lyhyille lauluille
ablatiivi carmin-e brev-ī lyhyellä laululla carmin-ibus brev-ibus lyhyillä lauluilla

IV deklinaatio

Genetiivin pääte on -us. Muiden muassa sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

exercitus, sotajoukko (m.)
sija yksikkö monikko
nominatiivi exercit-us sotajoukko exercit-ūs sotajoukot
akkusatiivi exercit-um sotajoukkoa exercit-ūs sotajoukkoja
genetiivi exercit-ūs sotajoukon exercit-uum sotajoukkojen
datiivi exercit-uī sotajoukolle exercit-ibus sotajoukoille
ablatiivi exercit-ū sotajoukolla exercit-ibus sotajoukoilla

V deklinaatio

Genetiivin pääte on -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

res, asia (f.)
sija yksikkö monikko
nominatiivi r-ēs asia r-ēs asiat
akkusatiivi r-em asiaa r-ēs asioita
genetiivi r-eī asian r-ērum asioiden
datiivi r-eī asialle r-ēbus asioille
ablatiivi r-ē asialla r-ēbus asioilla

ACI

ACI eli accusativus cum infinitivo (suomeksi "akkusatiivi infinitiivin kanssa") on latinassa tavallinen lauseenvastike, joka yleensä suomennetaan että-lauseella tai partisiippirakenteella. Se esiintyy yleensä alistettuna tietyille verbeille, joita ovat muun muassa aistihavaintoihin liittyvät verbit.

Esimerkki:

Puellam pilam iactare video 'näen tytön heittelevän palloa'
(puellam: akkusatiivissa oleva subjektiosa; iactare: infinitiivissä oleva predikaattiosa)

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti, I futuuri ja II futuuri. Konjugaatioita on neljä, jotka tunnistaa aktiivin preesensin infinitiivin päätteestä: -āre I, -ēre II, -ere III ja -īre IV. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esimerkiksi amo, amavi, amatum, amare (rakastaa).

Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat kuitenkin olla-verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa-verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset sekä muutama muu.

Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa: amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä: amare (rakastaa).

Esimerkkejä


Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin antiikin ajalta. Esimerkiksi:

Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

Katso myös


Lähteet


  1. vatican.va Opus Fundatum Latinitas. Viitattu 3.3.2012.
  2. VTrain: Language vs. Dialect, haettu 29.8.2008 ”While formal written Chinese can be considered one language, when it comes to colloquial written Chinese or spoken Chinese, 'dialects' such as Mandarin and Cantonese are actually different languages. Even further, Mandarin is again a generic term for dialects that are, in part, mutually inintelligible.”
  3. ALS International: Written and Spoken Arabic, haettu 29.8.2008 ”In addition to Arabic, an example of diglossia can be found in the co-existence of written Latin with the spoken Romance languages of French, Italian, and Spanish. While Modern Standard Arabic is the definitive form of written Arabic there are many spoken Arabic dialects. Modern Standard Arabic provides a universal form of the language that can be understood by all and is commonly used in radio and TV news broadcasts, films, plays, poetry, and conversation between Arabic-speaking people of different dialects”.
  4. a b http://web.archive.org/web/20061110071921/http://www.ylioppilastutkinto.fi/files/documents/kieliohje.pdf
  5. Ari Meriläinen: Ari Meriläinen: Latinankieliset uutiset käynnistyivät sattumalta ja kestivät 30 vuotta yle.fi. 1.6.2019, päivitetty 16.8.2019. Viitattu 2.12.2019.
  6. Eroon hyvästä nimestä, tivi.fi 28.5.2007, viitattu 2.12.2019
  7. Erkki Palmén, teoksessa R. Kautto, S. Järvinen, J. Jäntti (toim.): Tiedon portaat 8, s. 32. WSOY, 1970. ISBN 951-0-03581-5.
  8. a b Allen, William Sidney: Vox Latina—a Guide to the Pronunciation of Classical Latin. Cambridge: Cambridge University Press., 1978. ISBN 0-521-37936-9. (englanniksi)
  9. Clackson, James; Horrocks, Geoffrey: The Blackwell History of the Latin Language. Oxford: Blackwell Publishing, 2007. ISBN 978-1-4051-6209-8. (englanniksi)
  10. Levy, Harry L.: A Latin Reader for Colleges. University of Chicago Press, 1989. (englanniksi)
  11. Pekkanen 1993, s. 11.
  12. The Latin Alphabet , J. B. Calvert
  13. Erkki Palmén, teoksessa R. Kautto, S. Järvinen, J. Jäntti (toim.): Tiedon portaat 8, s. 39. WSOY, 1970. ISBN 951-0-03581-5.

Kirjallisuutta


Sanakirjat

Kielioppeja

Oppikirjoja

Muita sanastoja

Muuta latinan kieleen liittyvää kirjallisuutta

Aiheesta muualla


Latinankielinen Wikipedia, vapaa tietosanakirja











Luokat: Latina








Tiedot vuodesta: 21.05.2020 05:45:14 CEST

Lähde: Wikipedia (Tekijät [Historia])    Lisenssi: CC-by-sa-3.0

Muutokset: Kaikki kuvat ja suurin osa niihin liittyvistä sisustuselementeistä poistettiin. Jotkut kuvakkeet korvattiin FontAwesome-kuvakkeilla. Jotkut mallit poistettiin (kuten ”artikkeli tarvitsee laajennusta”) tai osoitettiin (kuten ”viittaukset”). CSS-luokat joko poistettiin tai yhdenmukaistettiin.
Wikipediakohtaiset linkit, jotka eivät johda artikkeliin tai luokkaan (kuten ”Punaiset linkit”, “linkit muokkaussivulle”, “linkit portaaliin”) poistettiin. Jokaisella ulkoisella linkillä on lisäksi FontAwesome-kuvake. Joidenkin pienten suunnittelumuutosten lisäksi media-säilö, kartat, navigointiruudut, puhutut versiot ja geomikroformaatit poistettiin.

Huomaa: Koska annettu sisältö otetaan automaattisesti Wikipediasta tiettynä ajankohtana, manuaalinen tarkistaminen oli eikä ole mahdollista. Siksi LinkFang.org ei takaa hankitun sisällön paikkansapitävyyttä ja todellisuutta. Jos tiedossa on tällä hetkellä vääriä tietoja tai siinä on virheellinen näyttö, ota rohkeasti yhteyttä ota meihin yhteyttä: sähköposti.
Katso myös: Valmistusmerkintä & Tietosuojakäytäntö.