Kirjallisuus tarkoittaa kirjoitettuja tai suullisena perinteenä säilyneitä kielellisia tuotteita kuten romaaneja ja kansanrunoutta. Usein kirjallisuudella viitataan kaunokirjallisiin teoksiin. Kaunokirjallisuuden lisäksi yleisiä kirjallisuuden lajeja ovat tieto-, muistelma-, viihde-, poliittinen, uskonnollinen tai ammattikirjallisuus. Sanan kirjallisuus suomen kieleen on kehittänyt Elias Lönnrot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS).[1]
Kirjallisuus on laaja käsite ja sen täysin tyhjentävä määrittely on hankalaa. Etymologisesti termi viittaa kirjamuotoon ja kirjoitettuun tekstiin, mutta toisaalta kirjallisuudeksi lasketaan joissain yhteyksissä myös sähköisesti julkaistut teokset, sarjakuvat ja suullinen tarinaperinne, eli siis kaikki kirjoitetut tekstit ja puhutut tarinat.
Kirjallisuus jaetaan yleensä kauno- ja tietokirjallisuuteen, jotka erottaa viestinnän tarkoitus. Yksinkertaistaen kaunokirjallisuuden funktio on esteettisen kokemuksen tuottaminen, kun taas tietokirjallisuus pyrkii tiedonvälitykseen. Yleisessä kielenkäytössä ja esimerkiksi yliopiston oppiaineena sana kirjallisuus tarkoittaa juuri kaunokirjallisuutta.
Kirjallisuus-sanan käyttäminen eri yhteyksissä on myös arvovalinta. Ilmauksella on vahvoja korkeakulttuurisia konnotaatioita, ja jonkin teoksen tai tekstityypin nimittäminen kirjallisuudeksi ja toisen ei-kirjallisuudeksi on jälkimmäisen vahvaa vähättelyä.
Kirjallista perinnettä edeltää luonnollisesti ihmiskunnan suullisen kerronnan, tarinoiden, kaskujen ja tarujen pitkä perinne. Länsimaisen kirjallisuusperinteen voidaan katsoa perustuvan sumerilaiseen kulttuuriin, jonka parissa kehitettiin nykyään nuolenpääkirjoituksena tunnettu kirjoitustapa noin 3200–3000 eaa. Monet jo sumerilaisessa kirjallisuudessa esiintyvät teemat ovat keskeisiä länsimaisen kirjallisuuden rakennusaineksia.
Länsimaisen kirjallisuuden kehdoksi määritellään tavallisesti antiikin Kreikka. Antiikin Kreikan kulttuurin on historian kuluessa aika ajoin — myös omana aikanaan — katsottu edustavan inhimillisen sivistyksen huipentumaa. Koska näin ollen ei ole ikään kuin ollut mitään syytä edetä ajassa antiikin Kreikkaa kauemmaksi, on tieto varhemman kirjallisen kulttuurin merkityksestä ainakin omassa kulttuurissamme ollut vain muutaman asiaan vihkiytyneen henkilön hallussa.[2]
Toisaalta ajatus länsimaisen kirjallisuuden kehdon sijoittamisesta antiikin Kreikkaan on perusteltavissa sikäli, että tuolloin kehittyi selkeä kirjallisuuden lajijako toisaalta Dionysos-jumalan palvontamenoihin kuuluneen näytelmäkilpailuperinteen myötä tragedioihin ja komedioihin, toisaalta Aristoteleen Runousopissaan esittelemän kolmijaon mukaan draamaan, lyriikkaan ja epiikkaan. Näin ollen erityisesti kirjallisuusteorian ja kirjallisuuden tutkimuksen juurien voi katsoa olevan antiikin Kreikassa. Mainitut lajijaot ovat merkityksellisiä länsimaisessa kirjallisuusperinteessä myös sikäli, että erilaiset kirjallisuuden kaanonit, käsitykset ”hyvästä kirjallisuudesta”, ovat eri aikakausina olleet sidoksissa niihin. Esimerkiksi tragediaa on alun perin pidetty komediaa ylevämpänä taidemuotona.
Antiikin Kreikan merkityksellisyydestä kertoo myös se, että eräät maailmankirjallisuuden vaikutuksellisimmat tekstit, joita myöhemmät kirjailijat ovat eri tavoin uusintaneet, ovat peräisin juuri tältä ajalta. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat Platonin dialogit, Homeroksen Ilias ja Odysseia tai vaikkapa Sofokleen kuuluisa tragedia kuningas Oidipuksesta, jonka monet katsovat vaikuttaneen esimerkiksi William Shakespearen kuuluisaan näytelmään Hamlet.
Kirjallisuus jaetaan kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. Kaunokirjallisuus jaetaan edelleen proosaan, runouteen ja draamaan.
Kaunokirjallisuuden lajityyppejä
Kaunokirjallisuuden aiheita
. . . Lehden sivut . . . . Verkkosivut . . Kirja-arvosteluja...... (kaikki kielet ) (englanniksi)Luokat: Kirjallisuus
